Kaverini iloitsi perjantaina, miten aikoo ryhtyä maanantaina puhdistuskuurille. En ottanut asiaan sen enempää kantaa, koska iloitseminen on aina iloinen asia eikä kaverini selvästikään ollut sillä tuulella, että haluaisi valintansa tulevan kyseenalaistetuksi siinä tilanteessa. Eilen hän sitten aloittaa päräytti puhdistuskuurin ja on nyt kuin perskannikoille ampua pamautettu mesikämmen. I-ha-naa.

Itse olen ollut pahassa sokerikoukussa melkolailla vuoden päivät. Meidän perheen uunituorein tulokas on aavistuksen vajaa vuoden vanha ja valvominen alkoi viisi viikkoa ennen vauvan syntymää. Siis ihan oikeasti valvoi viisi viikkoa ennen synnytystä melkolailla vuorokaudet läpeensä. Silloin tällöin onnistuin nukkumaan puolesta tunnista kahteen tuntiin ja sitten taas valvottiin. Ai mikäkö valvotti? Erittäin kivuliaat supistukset.

Kun minä en saa nukuttua, olen maailman hirvein äiti. Tai en sentää hirvein. En lyö, en esiinny humalaissa tai muiden päihteiden alaisena ja meillä saa säännöllisesti ruokaa ja puhtaat vaatteet ylle joka päivä. Mutta siis olenhan minä aivan kamala äiti, kun väsyttää. Tiuskin, räyhään, huudan ja menetän hermoni jatkuvasti ja naurettavan pienistä asioista. 

Kun minä en saa nukuttua, olen maailman hirvein puoliso. Tai en sentään hirvein. En lyö, en esiinnu humalassa tai muiden päihteiden alaisena. Mieskin ruokitaan säännöllisesti ja pesen myös hänen vaatteensa. Mutta minä saan raivokohtauksia, itkukohtauksia, ihan-vain-kohtauksia. Syytän miestäni milloin mistäkin ja suurimmaksi osaksi täysin ilman minkäänlaista syytä.

Jos ei muu perhe kestä minua sellaisena, en kestä minä itsekään.

Toki tässä nyt puhutaan oikeasta univelasta, ei yhdestä tai edes kahdesta vähän huonosta yöstä. Kestän valvomista nimittäin yllättävän hyvin, jos mittarina pidetään arjesta selviytymistä. Minä todellakin valmistan viisi ateriaa päivässä, pyykkään, tiskaan ja siivoan. Mutta kenenkään ei kannata tulla lähelleni. Eikä sellainen oikein sovi kotiäidille tai itse asiassa ylipäänsä yhdellekään vanhemmalle.

Lopun perin kyse on arvoista. Valitsenko huutaa kaikille koko ajan vai teenkö mitä tahansa muuta pysyäkseni jollakin tasolla inhimillisenä? Minä mielummin lihon kuin olen karmea äiti ja puoliso ihan vain liikakilojen pelossa. Minä siis syön, mieluiten suklaata.

Suklaa sisältää piristäviä ainesosia ja minulla suklaa todellakin toimii piristeenä. Suurin vaikutus tulee kuitenkin välittömän mielihyväntunteen saamisesta ja sokerista. Sugar keeps you going, eikö vain?

Jos suklaata ei ole, mikä tahansa muukin nopeasti imeytyvä hiilihydraatti kelpaa. Kunhan sen voi heittää suuhun samalla, kun tekee viittä muuta asiaa siinä samalla. Ruoka-ajat eivät läheskään aina olen äidin ruoka-aikoja tai ainakin ne jäävät varsin lyhyiksi ruoka-ajoiksi. 

Entäpä kahvi? Miksen juo kahvia? Se ei lihota ja piristää. Minä en juo kahvia, koska en voi juoda kahvia. Vanhoina hyvinä aikoina saatoin juoda kokonaisen pannullisen ihan yksinäni kohtuullisen lyhyessä ajassa, mutta nykyään kroppa ei kestä sitä myrkkyä yhtään. Suklaa vain lihottaa, kahvi aiheuttaa minulla sydämen rytmihäiriöitä. Eivätkä ne ole mitään pieniä, vain vaivoin huomattavissa olevia rytmihäiriöitä. Ne ovat oikeita, kivuliaita ja vaarallisia rytmihäiriöitä.

Lisäksi kahvi saa vatsan sekaisin, pään särkemään (jo haju riittää tähän) ja maistuu (nykyään) samalta kuin kissankakka haisee. Olisin tosin valmis kestämään nämä kaikki (no ehkä en päänsärkyä?), jos voisin sillä korvata suklaan ja sen tyhjät kalorit. Mutta kun en voi.

Summasummarum, olen päättänyt, etten edes yritä tehdä mitään suuren luokan sokerivieroitusta kunnes nukun katkottomia ja riittävän pitkiä öitä. Tällä hetkellä vauva herää seitsemästä äärettömän moneen kertaan yössä. Kerran tunnissa on siis jo hyvin. Meillä nimittäin tehdään hampaita.

Enkä muuten syö suklaata tai muitakaan herkkuja päivittäin. Mutta viikottain kyllä. Enkä koe asiasta minkäänlaista huonoa omaatuntoa. Pitäisikö? Tiedän vain, etten antaisi itselleni anteeksi, jos olisin parin vuoden ajan sellainen perse äidiksi, jollainen olisin, jos en tässä kohtaa valitsisi helppoa tietä. Suklaa on oivallinen pehmike minun ja kovan maailman välissä ja juuri nyt me kaikki tässä perheessä tarvitsemme sitä.