Valitettavasti en juuri tähän hetkeen saa kaivettua esiin lähteitäni, joten heittelen mutulla menemään tämän jutun. On siis hyvinkin mahdollista, että myöhemmin kirjoitan saman jutun oikeiden lähteiden tukemana ja joudun syömään tässä kertomani sanat täydelleen. Mutta sehän tässä elämässä onkin niin jännittävää, että aina ei voi tietää ja muistaa varmaksi, on vain mentävä sillä, minkä uskoo tai muistelee oikeaksi. 

On sanottu, että vain 20% painonpudotuksesta tehdään lenkillä tai salilla, tanssisalissa tai uima-altaassa. Loppu ratkeaa keittiössä, ruokapöydän ääressä, sohvalla ja kahviloissa. Eli painonpudotuksessa olisi 80 prosenttisesti kyse siitä, mitä ja kuinka paljon syöt. 

Uskallan olla samaa mieltä tämän väitteen kanssa, mutta vain ehdollisesti. Ehtoni on, että ruokavaliossa on jotain petrattavaa. Jos jo valmiiksi syö perusterveellisesti, nousee liikunnan ja treenaamisen asema huomattavasti. 

Mikä on sitä perusterveellistä ruokailua? Se taas on (kuulemani mukaan) sitä, että ruokavaliosta 80% on kunnossa ja loppu 20% voi olla mitä tahansa. Oletan, että tässä puhutaan energiansaannista ja sen osuuksista prosentteina. Minusta tämäkin kuulostaa erittäin järkevältä ja uskon tähän. Tosin jälleen kerran ehdollisesti. Joskus keho vaatii 99% prosenttisesti oikein syömistä päästäkseen seuraavalle tasolle.

Mille seuraavalle tasolle? Sehän riippuu ihan siitä, mikä se lähtötaso on. Minun aineenvaihduntani on suurimman osan ajasta kiikun kaakun siinä hilkulla, toimiiko se. Sitä ei ole helppo sysätä toimimaan paremmin, mutta erittäin simppeliä jumittaa koko härdelli kerrasta. Tästä on kiittäminen minua varhaismurrosiästä saakka seurannutta kilpirauhasen vajaatoimintaa, joka pahenee vuosi vuodelta. 

Nyt tämän sairastelun ja arkiyksinhuoltajuuden (josta lisää myöhemmin) seurauksena olen upottanut itseni jälleen kerran kunnon sokerikoukkuun. Jotta tästä päästään eteenpäin, on minun pidettävä kunnollinen lakko ja riisuttava ruokavalioni erittäin puhtaaksi. Raejuustoa, parsakaalia, kananmunaa... Onnekseni minulla on erinomainen, mutta ällistyttävän yksinkertainen makuaisti ja rehellisesti sanottuna minä PIDÄN edellämainituista ruoista ihan sellaisenaan. 

Seuraavaksi siis vedetään ruokavalio sinne 99 prosenttiin ja katsotaan, mitä tapahtuu. Luultavasti saan hirvittävän päänsäryn ja kärsin unettomuudesta ensimmäisen viikon. Vähintäänkin. Kestääkö naisen kantti? En uskalla luvata.

Erityisesti Teletapit. En varmasti ole ainoa, jonka hermot nuo edellisen vuosituhannen lopun TV-sankarit repivät riekaleiksi. Meillä kotona niitä ei ole katseltu koskaan, koska en vain kestä. Lastenhoitohommista ovat sitten tuttuakin tutumpi show. Terveisiä vaan sille suomenruotsalaiselle pojalle, jonka kanssa piti ensimmäiseksi aamulla katsoa ensin ruotsinkieliset Teletapit ja sama heti perään suomeksi. 

Teletappien juju on tietenkin toisto. Pienet lapset rakastavat toistoa ja yllätyksellistä ennalta-arvattavuutta. Uudestaan! soi korvissa, kun vain ajatteleekin värikästä nelikkoa. 

Uudestaan! soi korvissa myös, kun ajattelen meidän flunssan potemista. Kohta tässä alkaa olla kuukauden päivät täynnä tätä yhtä ja samaa nenän valumista, köhimistä, kuumeen nousuja ja laskuja... Tai oletettavasti tautikanta on hieman eroava ja siksi ne molemmat iskivät meille. Yleensähän jo sairastettuun flunssaan saa vastustuskyvyn, mutta näitä maanvaivoja kun liikkuu samaan aikaan useampia...

Tein tänään viikon ensimmäisen lenkin. Maanantain ja tiistain vain kärvistelin kotona ja yritin saada taudin selkää taittumaan. Sunnuntaina kävin lyhyen ja rauhallisen köpöttelylenkin ja tuntui, että keuhkot ovat liekeissä ja jokaikistä lihasta kropassa särkee. Joten kaksi täydellistä lepopäivää tulivat tarpeeseen.

Täydellistä lepoa? Eihän se tietenkään ihan niinkään mennyt, mutta urheilla en edes yrittänyt. 

Nyt totisesti toivon, että taudit olisivat tältä erää takana päin ja pääsisin ihan aikuisten oikeasti koettelemaan, miten päivittäinen lenkkeily saadaan sopimaan meidän aikatauluihin. 

Mutta että helppoja nämä elämänmuutokset. Jos ei mikään muu jarruta niin eiköhän sitä sitten kuukausi mene flunssan kourissa - joko hoitajana tai potilaana. 

Lupasin kertoa, toteutuuko maanantainen suunnitelma sellaisenaan kuin sen suunnittelin vai tuleeko eteen muuttujia. Arvaatteko? No tulihan sellainen muuttuja, tottakai.

Aamulla kävelin suunnitellusti, iltapäivällä kävelin suunnitellusti... Mutta kun poika oli harrastamassa, minun aikani kului kirpputoripöytääni järjestellen. Tai ehkä enemmän jäin suustani kiinni...

Mutta yhtäkaikki, kävelin 12km maanantain aikana. Ja ehkä puolitoista sitten vielä sen tunnin aikana, kun olin suunnitellut käyttää koko tunnin reippaaseen lenkkeilyyn. Mutta sitä en mitannut enkä ole aivan varma, paljonko matkaa lopulta kertyi. 

Alkuun olin hyvinkin pettynyt, kun melkein koko tunti tuli kulutettua niin sanotusti tyhjänpäiväisiä joristen, mutta loppujen lopuksi minä tapaan niin vähän ihmisiä päiväni aikana, ettei pieni tovi sosiaalisuutta ole lainkaan pahitteeksi. Eikä se 12km viikon tauon jälkeen ole mitenkään huonosti. Ei, vaikka kävelinkin sen kahdessa erässä!

Tänään kävelin saman setin, yhteensä siis 12km. Eikä tänään ole rahkeita muuhun, ilta kuluu lapsen vanhempainillassa istuen. Harkitsin käveleväni matkan, mutta luultavasti vanhempainilta päättyy niin myöhään, että pitäisi vauva saada jo nukkumaan sänkyyn, ettei koko yön rytmit mene aivan sekaisin. 

En tiedä muiden vauvoista, mutta meidän neiti ei ainakaan ole sitä kaikkein joustavinta sorttia, jonka kanssa ilta voi silloin tällöin vähän venyä, Ei voi. Tai voi tietysti, mutta sen hintana on levoton yö ja huono seuraava päivä, Joten näillä mennään.

Aamulenkki alkaa noin varttia yli yhdeksän ja käsittää keskimmäisen lapsen saattamisen koululle. Yhteensä matkaa kertyy kuutisen kilometria. Toinen lenkki on samanpituinen ja sama reittikin olisi tarkoitus kävellä, kun käyn hakemassa samaisen pojan koululta kahden aikoihin.

Neljäksi vien yhden pojan harrastukseen autolla ja minulla on taas tunti aikaa käydä lenkillä. 

Yhdelle päivälle tulisi siis kolme lenkkiä, joista kaksi on lähinnä hyötyliikuntaa. Nyt ei muuta kuin ottamaan selvää, onnistuuko päivän suunnitelma ja jos ei niin mikä tuli tielle. 

En väitä, että olisin noilla silmillä hinkunut lenkille noin muutenkaan, mutta lopulta olimme kaikki neljä kipeitä, minä ja lapset. Miehelläni on ärsyttävän moitteeton vastustuskyky eikä häneen tartu juuri koskaan juuri mikään. Hän sairastaa noin kerran kahdessa vuodessa, mutta sitten hän kyllä onkin todella kipeä.

Näin meillä siis mentiin koko nyt loppunsa kokeva viikko. Sairastaen. Piti keskimmäisen synttärijuhlatkin siirtää toistaiseksi määrittelemättömään ajankohtaan, kun ei tautitupaan ketään halua kutsua eikä minusta ollut ennen eilistä edes hienoisesti siivoskelemaan. 

Kuinka moni tietää, miltä näyttää lapsiperheen kämppä, kun siellä on viikon verran eletty alta kaikkien rimojen ja lähinnä vain sotkettu? Kuinka moni myöntää joskus eläneensä itse kuvatulla tavalla? 

Kun minä sairastan, menen juuri siitä, mistä aita on matalin. Ruokin lapset viidesti päivässä, pesen pyykkiä sen verran, että jokaiselle päivälle on puhdasta ylle ja siivoan juuri niin vähän, että täällä pystyy ihmiset vielä elämään (eivätkä pöpöt jää kiertämään). Taudin lopulta hellittäessä on kyllä aikaa siivota ja tehdä se, mitä ei sairaana jaksanut. 

Lupaan ja vannon, etteivät kotityöt katoa itsestään - ne jaksavat odottaa tekijäänsä!

En ole erityisemmin herkutellut nyt sairastelun aikana, mutta tiedän kyllä syöneeni paljon huonommin kuin normaalisti. Lettuja tuli kyllä paistettua yhtenä iltana ja eräänä yönä söin suklaapatukan puhtaasti makeanhimosta. Eilen appivanhemmat toivat markkinoilta kasan herkkuja ja niitäkin olen surutta syönyt. Huomenna on sitten hyvä jatkaa siitä, mihin ennen tautia jäi.

Huomenna aamu alkaa vaa'alle kiipeämisellä, Katsotaan, kuinka monta kiloa tässä hetkessä tuli lisää.

Podenko huonoa omaatuntoa menneestä viikosta? En. Tämä oli taas näitä tilanteita, joissa annan paljon enemmän arvoa sille, että jaksan suoriutua päivän välttämättömistä toiminnoista kuin sille, kuinka monta kilokaloria sitä suuhunsa tulikaan änkeneeksi. 

Oletteko koskaan kuulleet näistä yhtäkään? Minä olen. Kaikki. Useita kertoja. Ja vielä monta muuta. Kaikkien näiden taustalla on yksi ja sama ajatus: Olet laiska, jos et liiku. Ja laiskuus on väärin. Ei vain itseäsi vaan ihan kaikkia kohtaan. Yhteiskunnan rappioituminen alkaa juuri minun päätöksestä jäädä tänään sohvalle. 

Mikä siis on tämän päivän tekosyy? Tänään nimittäin aion jäädä sohvalle. Tai en sohvalle... Mutta en aio lähteä lenkille, en salille, en uimaan matkaa. Enkä hitto vie edes kyykkää keittiössä tehdessäni ruokaa!

Liikkuminen on todellakin helppoa. Eihän se tosiaan vaadi edes kenkiä jalkaan ja ulos lähtemistä. Eikä se kai niin vaikeaa voi olla niitä kenkiä pukea ja päättää ovella suunta, mihin lähtee tarpomaan? Mutta onko kuntoilu aina ihan vain asenteesta kiinni? Onko sille aina aikaa? Onko se lainkaan relevanttia pohtia sairasteluun käyttämääni aikaa, kun tuskailen, miten kuntoilulle ei löydy tilaa päivän aikataulusta?

Niin, se tämän päivän tekosyy. Minä nukuin viime yönä noin puolitoista tuntia. Suunnilleen tunnin pätkän yhdentoista ja puolenyön välissä ja puoli tuntia aamulla kuuden tienoilla. Lopun aikaa hyssyttelin, hoivasin, imetin ja silittelin kuumeista vauvaa. Oliko vaikea herätä uuteen aamuun? Ei ollut, kun en ollut varsinaisesti edes nukkunut. Mutta tämä eilisillä silmillä arjen pitäminen pyörimässä ei ole kevyttä kauraa.

Ja tuo kuumeinen vauva. En tiedä, miten ihmiset yleensä ajattelevat, mutta minusta tuntuisi kovin pahalta viedä kuumeinen vauva ulos tuuleen ja tihkusateeseen. Todellisuudessahan vauva olisi hyvin suojattuna joko minulla takin alla tai sitten rattaissa peittojen ja ulkovaatteiden alla. Vauva saattaisi jopa nauttia raikkaasta, viileästä syysilmasta. 

Sen pienen hetken ainakin. Mutta jos ajatellaan kuumeinen ihminen, joka vuoroin palelee, vuoroin hikoilee ja paahtuu. Puetaan hänelle vaatetta niin reilusti, ettei varmasti tuuli pääse nihkeälle iholle, ettei vilunväreet kuumeen noustessa pääse palelemaan ja pidetään häntä tuossa vaatetuksessa reilu tunti... Veikkaan, että viimeistään puolessa välissä matkaa minulla olisi rattaissa/takin alla naama punaisena karjuva, kipeä nyytti.

Kyllä minä ajattelen, että kipeän lapsen paikka on kotona sisätiloissa tai sitten esimerkiksi pihalla nukkumassa, mistä pääsee heti herättyä takaisin sisälle. Se ei ole äidin kanssa kolmen kilometrin päässä kotoa lenkillä. Saatte vapaasti olla eri mieltä, kuulisin erittäin mielelläni toisenlaisia kokemuksia ja perusteluja niille toimintatavoille. 

Jos ottaisin kuvan meidän olohuoneesta ja laittaisin sen teidän nähtäväksenne, ette myöskään ihmettelisi, mitä aion tehdä sitten, kun saan käteni vapaaksi ja vauvan hetkeksi sänkyyn tai rattaisiin nukkumaan. Täällä on siivottava, kiireellisesti. (perjantai on meillä viikkosiivouspäivä noin muutenkin)

Entä miksen ole juuri nyt olohuoneen lattialla tekemässä vatsalihasliikkeitä? Onhan minulla aikaa tätäkin kirjoittaa. Kahdesta syystä. Ensimmäinen ja tärkeämpi on, että kirjoitan tätä samalla, kun imetän. Vauva nukkuu ja tankkaa samalla nestettä minun sylissäni. Toinen syy on tietenkin se, etten perkele vieköön jaksa! Minua väsyttää! Tahtoisin mennä vauva kainalossa nukkumaan. 

Mutta valitettavasti tämä nukkuva vauva on aivan kohta valmis siirrettäväksi pois sylistä, jatkamaan unia rattaissa, ja silloin minun on otettava itseäni niskasta kiinni ja tehtävä kotityöt. Ne eivät lopu koskaan.

Itse olen ollut pahassa sokerikoukussa melkolailla vuoden päivät. Meidän perheen uunituorein tulokas on aavistuksen vajaa vuoden vanha ja valvominen alkoi viisi viikkoa ennen vauvan syntymää. Siis ihan oikeasti valvoi viisi viikkoa ennen synnytystä melkolailla vuorokaudet läpeensä. Silloin tällöin onnistuin nukkumaan puolesta tunnista kahteen tuntiin ja sitten taas valvottiin. Ai mikäkö valvotti? Erittäin kivuliaat supistukset.

Kun minä en saa nukuttua, olen maailman hirvein äiti. Tai en sentää hirvein. En lyö, en esiinny humalaissa tai muiden päihteiden alaisena ja meillä saa säännöllisesti ruokaa ja puhtaat vaatteet ylle joka päivä. Mutta siis olenhan minä aivan kamala äiti, kun väsyttää. Tiuskin, räyhään, huudan ja menetän hermoni jatkuvasti ja naurettavan pienistä asioista. 

Kun minä en saa nukuttua, olen maailman hirvein puoliso. Tai en sentään hirvein. En lyö, en esiinnu humalassa tai muiden päihteiden alaisena. Mieskin ruokitaan säännöllisesti ja pesen myös hänen vaatteensa. Mutta minä saan raivokohtauksia, itkukohtauksia, ihan-vain-kohtauksia. Syytän miestäni milloin mistäkin ja suurimmaksi osaksi täysin ilman minkäänlaista syytä.

Jos ei muu perhe kestä minua sellaisena, en kestä minä itsekään.

Toki tässä nyt puhutaan oikeasta univelasta, ei yhdestä tai edes kahdesta vähän huonosta yöstä. Kestän valvomista nimittäin yllättävän hyvin, jos mittarina pidetään arjesta selviytymistä. Minä todellakin valmistan viisi ateriaa päivässä, pyykkään, tiskaan ja siivoan. Mutta kenenkään ei kannata tulla lähelleni. Eikä sellainen oikein sovi kotiäidille tai itse asiassa ylipäänsä yhdellekään vanhemmalle.

Lopun perin kyse on arvoista. Valitsenko huutaa kaikille koko ajan vai teenkö mitä tahansa muuta pysyäkseni jollakin tasolla inhimillisenä? Minä mielummin lihon kuin olen karmea äiti ja puoliso ihan vain liikakilojen pelossa. Minä siis syön, mieluiten suklaata.

Suklaa sisältää piristäviä ainesosia ja minulla suklaa todellakin toimii piristeenä. Suurin vaikutus tulee kuitenkin välittömän mielihyväntunteen saamisesta ja sokerista. Sugar keeps you going, eikö vain?

Jos suklaata ei ole, mikä tahansa muukin nopeasti imeytyvä hiilihydraatti kelpaa. Kunhan sen voi heittää suuhun samalla, kun tekee viittä muuta asiaa siinä samalla. Ruoka-ajat eivät läheskään aina olen äidin ruoka-aikoja tai ainakin ne jäävät varsin lyhyiksi ruoka-ajoiksi. 

Entäpä kahvi? Miksen juo kahvia? Se ei lihota ja piristää. Minä en juo kahvia, koska en voi juoda kahvia. Vanhoina hyvinä aikoina saatoin juoda kokonaisen pannullisen ihan yksinäni kohtuullisen lyhyessä ajassa, mutta nykyään kroppa ei kestä sitä myrkkyä yhtään. Suklaa vain lihottaa, kahvi aiheuttaa minulla sydämen rytmihäiriöitä. Eivätkä ne ole mitään pieniä, vain vaivoin huomattavissa olevia rytmihäiriöitä. Ne ovat oikeita, kivuliaita ja vaarallisia rytmihäiriöitä.

Lisäksi kahvi saa vatsan sekaisin, pään särkemään (jo haju riittää tähän) ja maistuu (nykyään) samalta kuin kissankakka haisee. Olisin tosin valmis kestämään nämä kaikki (no ehkä en päänsärkyä?), jos voisin sillä korvata suklaan ja sen tyhjät kalorit. Mutta kun en voi.

Summasummarum, olen päättänyt, etten edes yritä tehdä mitään suuren luokan sokerivieroitusta kunnes nukun katkottomia ja riittävän pitkiä öitä. Tällä hetkellä vauva herää seitsemästä äärettömän moneen kertaan yössä. Kerran tunnissa on siis jo hyvin. Meillä nimittäin tehdään hampaita.

Enkä muuten syö suklaata tai muitakaan herkkuja päivittäin. Mutta viikottain kyllä. Enkä koe asiasta minkäänlaista huonoa omaatuntoa. Pitäisikö? Tiedän vain, etten antaisi itselleni anteeksi, jos olisin parin vuoden ajan sellainen perse äidiksi, jollainen olisin, jos en tässä kohtaa valitsisi helppoa tietä. Suklaa on oivallinen pehmike minun ja kovan maailman välissä ja juuri nyt me kaikki tässä perheessä tarvitsemme sitä.

Lisäksi tiesin treenaavani kovaa, olevani kovassa kunnossa ja tekeväni aivan törkeän hyvää työtä kroppani kanssa ja sen eteen. En kaivannut ulkopuolelta tulevaa vahvistusta, en motivaattoreita tai muistutuksia. 

Sitten elämään alkoi kasaantua paljon kaikkea muutakin ja treenaamisen rooli väheni hiljalleen. Koska tiesin treenaavani paljon, tiesin, ettei yhden tai kahden treenin jättäminen väliin olisi mikään ongelma. Kun kalenteriin oli saatava tilaa jollekin, tilaa sai aina tehtyä yliviivaamalla treenit. 

Tämähän ei olisi ollut mikään ongelma - päinvastoin terve parannus, joka olisi tasapainottanut elämääni mukavasti - jos sitä muuta elämää ei olisi yhtäkkiä tullut niin paljon. Yhtäkkiä huomasin olevani perheellinen ihminen, jolla on kokopäivätyö ja täysipäiväiset opinnot siihen päälle. Urheilulle ei enää jäänyt aikaa. 

Tiedostin koko ajan treenien vähenevän ja minulla oli jatkuvasti huono omatunto sen vuoksi. Soimasin itseäni ja ajatukseni alkoivat kääntyä yhä enemmän itseinhon puolelle. Todistaakseni itselleni, että edelleen treenasin, aloin käyttää kaikenlaisia seurantaohjelmia ja älypuhelimen applikaatioita. 

Niistä tuli samanlainen pakkomielle kuin mitä urheilu oli minulle hetkeä aiemmin ollut. Jos sport tracker ei toiminut kunnolla enkä saanut kunnollista dataa tekemästäni lenkistä, minusta tuntui, että koko lenkki oli ollut yhtä tyhjän kanssa. Aloin asettaa itselleni tavoiteaikoja, tavoitematkoja, tavoittelin tiettyä määrää nousuja ja kilometrivauhdin piti olla parempi kuin X. 

Lenkkeily oli kaukana hauskasta. Salitreeni ja tanssitunnit säilyttivät mielekkyytensä vielä hetken aikaa, mutta niistäkin katosi hohto itseni soimauksen vuoksi. Kaikki oli yhtä suorittamista, parantamista ja itsensä ruoskimista.

Erittäin pitkän ja monipolvisen matkan sekä runsaan itsetutkiskelun jälkeen päätin luopua koko seurantasysteemistä. Yllättävää kyllä, se ei ollut ihan helppoa tai yksinkertaista. 

....ja nyt olen sitten erehtynyt käyttämään sport trackeria jälleen. Eilen älypuhelimeeni tuli ilmoitus, jossa onniteltiin minua loistavasta suorituksesta. Tein viikon aikana seitsemän (7) lenkkiä ja kävelin yhteensä 33,jotain kilometriä. 

Tai siis oikeasti nuo kävelyt olen kävellyt sport tracker päällä. Olen kävellyt muitakin lenkkejä ja kilometrejä on tullut enemmän. Mutta jostain syystä kamppailen jälleen sen ajatuksen kanssa, että jollei se näy datana tietokoneen ruudulla, sitä ei ole tehty eikä siitä ole hyötyä. 

En vielä tiedä, alanko kirjata blogiini viikkotilastoja urheilusuorituksistani, mutta epäilen, ettei niitä nähdä näillä sivuilla. Kuka näistä luvuista hyötyisi? Todistaisivatko ne jotakin? Kenelle ne todistaisivat? Tarvitseeko jotakin todistaa? 

Missä vaiheessa ihmisen siis pitäisi havahtua, katsoa peiliin ja ymmärtää, että nyt on jotain pielessä? Mikä on se maaginen kohta, jossa vaaka näyttää liikaa ja elämäntapojen on aika muuttua? Onko olemassa muita kriteerejä tälle havahtumisen ajalle kuin peilikuva tai vaa'anlukema?

Minä painoin aikoinaan 120kg. Laihdutin (erittäin epäterveellisin keinoin) ja ihannepainooni päästyäni vannoin, etten enää ikinä näkisi omassa vaa'assani lukemaa 100kg. Vähitellen painoa alkoi kertyä ja tiedostin koko ajan. miten numero vaa'an digitaalinäytössä kasvoi suuremmaksi. Lopulta se näytti 95kg. Tiedostin erittäin hyvin, että nyt mennään metsään ja jotain pitäisi tehdä. 

Jotain pitäisi tehdä. Olen valmis vaikka lyömään (pienestä summasta) vetoa, että se on jokaisen painonsa tai muuten elämäntapojensa kanssa kamppailevan suosikkilause tai -ajatus. Jotain pitäisi tehdä. Mitä se jokin sitten on ja miten ihmeessä sen muutoksen saa toteutettua? 

No se painohan sitten nousi yli sen maagisen sadan kilon rajapyykin ja siinä kohtaa sitä sitten jotenkin lopetti välittämisen. Ei se pitkäaikainen vaihe ollut, mutta hetkellisesti sitä vain nosti kädet ilmaan ja totesi, että vitut. Pahoitteluni rumasta sanasta. Mutta sitä tunnetta ei voi ilmaista ilman yhtä rumaa sanaa.

Mikä ihmisen lopulta saa havahtumaan? Jos se vaa'an lukema ei riitä, jos peilikuva turhauttaa jo niin, ettei asiaa pysty käsittelemään, mitäs sitten? Ja nyt se kiistelty, mutta mielestäni varsin varteenotettava näkökulma: Mitä jos havahtuminen ei riitä? Resursseja elämäntapojen muuttamiselle ei ole ja ihminen kokee totaalista avuttomuutta oman tilanteensa kanssa. Onko se mahdollista?

Vai onko aina mahdollista tehdä itselleen ja elämälleen jotakin?

Tällä erää en itse voi puhua havahtuneeni. Olen tiedostanut painoni nousevan siitä saakka, kun se ylitti 90kg. Tiedostaminen ei kuitenkaan lisää kalorien kulutusta eikä valitettavasti saanut minua rajaamaankaan niiden saamista. Olen vain odottanut sitä kuuluisaa maanantaita, jona kaikki muuttuu ja alkaa uusi meininki. Sellaista ei kuitenkaan ole tullut eikä luultavasti ole tulossakaan aivan lähiaikoina. 

Minun piti siis keksiä jotakin muuta. Ja nyt uskoisin, että olen keksinyt. Katsotaan, syntyykö tuloksia vai onko tämä yhtä susi menetelmä kuin sen maanantain odottaminen.

Hullun hommaahan se oli. Ihanaa, mutta aivan sairasta. Elämässä ei paljon muuta sisältöä ollut. Todettakoon, etten ole sosiaalinen treenaaja vaan nimenomaan se yksin itsestään kaiken rutistava ja roskakoriin oksentava kehon rääkkääjä. Ainoat sosiaaliset treenihetket olivat kontaktilajien parissa. Paras aika salilla oli ehdottomasti se, kun siellä ei ollut muita. Elämäni sisältö: Treeniä niin paljon kuin vain suinkin päiviin mahtui. Jotain opiskeluja siinä samalla oli, mutta ne nyt ei niin kiinnostaneet...

Tuolloin minulta kysyttiin, miksi treenaan niin paljon. Kysymys tuli yllättäin enkä ehtinyt jäädä miettimään vastausta. "Koska, jos zombie-epidemia tulee, vain kovassa kunnossa olevat selviytyvät" minä vastasin. Tästä tuli erittäin pienen sisäpiirin vitsi. Minä treenaan, koska pelkään kuollakseni zombeja. Kehittelin ajatusta varsin pitkälle noina yksinäisinä tunteina, kun tylsistyneenä poljin kuntopyörää tai venyttelin. Se on ollut minun mieleni taka-alalla kaikki nämä (lihottavat) vuodet. 

Kovassa kunnossa olemisen tärkeys ei suinkaan rajoitu vain zombie-epidemiasta selviytymiseen. Itse asiassa tavallinen arkikin on parhaimmillaan silloin, kun fyysinen kunto ei estä sinua tekemästä haluamiasi asioita. Nykyisin, siis lihavana kolmen lapsen äitinä, koen tärkeimmäksi sen, etteivät minun läskini tai rapakuntoisuuteni estä minua osallistumista lasteni arkeen täysillä. Pahimmillaan minun rapakuntoni saattaisi pitää lapsetkin poissa liikunnan parista ja... Heistäkin tulisi lihavia ja rapakuntoisia.

Ajatus on kammottava, mutta ei lainkaan kaukaa haettu. Tunnetko ketään tai oletko ehkä itse sellainen vanhempi, joka ei työpäivän jälkeen enää jaksa lähteä pyöräilemään, leikkipuistoon tai uimaan? Aivan varmasti tunnet tai olet itse sellainen. Ehkä lastesi riehuminen käy hermoillesi ja tulet rähisseeksi sohvan pohjalta, että äiti/isä tahtoo nyt katsoa tv:tä? 

Tässä kohtaa on aivan turha syyllistyä - tai jos syyllistyt, mieti syytä siihen. Kaikilla meillä tavallisilla ihmisillä on huonoja päiviä, aina ei jaksa eikä lastenkaan tarvitse joka ilta saada aikuisen järjestämää aktiviteettia. Mutta jos tämä on jatkuvaa tai normaalia, on siihen minun mielestäni syytä puuttua.

Zombie fighter jäi elämään, vaikka kaikki muu kuntoiluun liittyvä kuoli. Halu kyetä hyppäämään maasta, tarttumaan yläpuolella häämöttäviin tikkaisiin ja kiskomaan itsensä turvaan kadulle vyöryvältä epäkuolleiden laumalta, se säilyi elossa. Minusta tämä on selvä merkki siitä, että zombie fighterissa on sitä jotain. Siksi siis zombie fighter.