Olin joskus pirun kovassa kunnossa ja kävin salilla parhaimmillaan kahdesti päivässä, poislukien lepopäivät. Juoksin kymmenen kilometrin lenkkejä päivittäin eikä tehnyt edes tiukkaa. Kävin tanssitunneilla kerran tai kaksi viikossa ja aina tilaisuuden tullen treenasin potkunyrkkeilyä kaverin kanssa. Ah niitä aikoja!

Hullun hommaahan se oli. Ihanaa, mutta aivan sairasta. Elämässä ei paljon muuta sisältöä ollut. Todettakoon, etten ole sosiaalinen treenaaja vaan nimenomaan se yksin itsestään kaiken rutistava ja roskakoriin oksentava kehon rääkkääjä. Ainoat sosiaaliset treenihetket olivat kontaktilajien parissa. Paras aika salilla oli ehdottomasti se, kun siellä ei ollut muita. Elämäni sisältö: Treeniä niin paljon kuin vain suinkin päiviin mahtui. Jotain opiskeluja siinä samalla oli, mutta ne nyt ei niin kiinnostaneet...

Tuolloin minulta kysyttiin, miksi treenaan niin paljon. Kysymys tuli yllättäin enkä ehtinyt jäädä miettimään vastausta. "Koska, jos zombie-epidemia tulee, vain kovassa kunnossa olevat selviytyvät" minä vastasin. Tästä tuli erittäin pienen sisäpiirin vitsi. Minä treenaan, koska pelkään kuollakseni zombeja. Kehittelin ajatusta varsin pitkälle noina yksinäisinä tunteina, kun tylsistyneenä poljin kuntopyörää tai venyttelin. Se on ollut minun mieleni taka-alalla kaikki nämä (lihottavat) vuodet. 

Kovassa kunnossa olemisen tärkeys ei suinkaan rajoitu vain zombie-epidemiasta selviytymiseen. Itse asiassa tavallinen arkikin on parhaimmillaan silloin, kun fyysinen kunto ei estä sinua tekemästä haluamiasi asioita. Nykyisin, siis lihavana kolmen lapsen äitinä, koen tärkeimmäksi sen, etteivät minun läskini tai rapakuntoisuuteni estä minua osallistumista lasteni arkeen täysillä. Pahimmillaan minun rapakuntoni saattaisi pitää lapsetkin poissa liikunnan parista ja... Heistäkin tulisi lihavia ja rapakuntoisia.

Ajatus on kammottava, mutta ei lainkaan kaukaa haettu. Tunnetko ketään tai oletko ehkä itse sellainen vanhempi, joka ei työpäivän jälkeen enää jaksa lähteä pyöräilemään, leikkipuistoon tai uimaan? Aivan varmasti tunnet tai olet itse sellainen. Ehkä lastesi riehuminen käy hermoillesi ja tulet rähisseeksi sohvan pohjalta, että äiti/isä tahtoo nyt katsoa tv:tä? 

Tässä kohtaa on aivan turha syyllistyä - tai jos syyllistyt, mieti syytä siihen. Kaikilla meillä tavallisilla ihmisillä on huonoja päiviä, aina ei jaksa eikä lastenkaan tarvitse joka ilta saada aikuisen järjestämää aktiviteettia. Mutta jos tämä on jatkuvaa tai normaalia, on siihen minun mielestäni syytä puuttua.

Zombie fighter jäi elämään, vaikka kaikki muu kuntoiluun liittyvä kuoli. Halu kyetä hyppäämään maasta, tarttumaan yläpuolella häämöttäviin tikkaisiin ja kiskomaan itsensä turvaan kadulle vyöryvältä epäkuolleiden laumalta, se säilyi elossa. Minusta tämä on selvä merkki siitä, että zombie fighterissa on sitä jotain. Siksi siis zombie fighter.