Minä pidän luvuista. Ne ovat luotettavia, ainakin oikein käytettyinä, ja siksi lahjomattoman armottomia. Tai ehkä ne ovat luotettavia juuri niiden lahjomattoman ja armottoman luonteen ansiosta. 

Valitettavasti en juuri tähän hetkeen saa kaivettua esiin lähteitäni, joten heittelen mutulla menemään tämän jutun. On siis hyvinkin mahdollista, että myöhemmin kirjoitan saman jutun oikeiden lähteiden tukemana ja joudun syömään tässä kertomani sanat täydelleen. Mutta sehän tässä elämässä onkin niin jännittävää, että aina ei voi tietää ja muistaa varmaksi, on vain mentävä sillä, minkä uskoo tai muistelee oikeaksi. 

On sanottu, että vain 20% painonpudotuksesta tehdään lenkillä tai salilla, tanssisalissa tai uima-altaassa. Loppu ratkeaa keittiössä, ruokapöydän ääressä, sohvalla ja kahviloissa. Eli painonpudotuksessa olisi 80 prosenttisesti kyse siitä, mitä ja kuinka paljon syöt. 

Uskallan olla samaa mieltä tämän väitteen kanssa, mutta vain ehdollisesti. Ehtoni on, että ruokavaliossa on jotain petrattavaa. Jos jo valmiiksi syö perusterveellisesti, nousee liikunnan ja treenaamisen asema huomattavasti. 

Mikä on sitä perusterveellistä ruokailua? Se taas on (kuulemani mukaan) sitä, että ruokavaliosta 80% on kunnossa ja loppu 20% voi olla mitä tahansa. Oletan, että tässä puhutaan energiansaannista ja sen osuuksista prosentteina. Minusta tämäkin kuulostaa erittäin järkevältä ja uskon tähän. Tosin jälleen kerran ehdollisesti. Joskus keho vaatii 99% prosenttisesti oikein syömistä päästäkseen seuraavalle tasolle.

Mille seuraavalle tasolle? Sehän riippuu ihan siitä, mikä se lähtötaso on. Minun aineenvaihduntani on suurimman osan ajasta kiikun kaakun siinä hilkulla, toimiiko se. Sitä ei ole helppo sysätä toimimaan paremmin, mutta erittäin simppeliä jumittaa koko härdelli kerrasta. Tästä on kiittäminen minua varhaismurrosiästä saakka seurannutta kilpirauhasen vajaatoimintaa, joka pahenee vuosi vuodelta. 

Nyt tämän sairastelun ja arkiyksinhuoltajuuden (josta lisää myöhemmin) seurauksena olen upottanut itseni jälleen kerran kunnon sokerikoukkuun. Jotta tästä päästään eteenpäin, on minun pidettävä kunnollinen lakko ja riisuttava ruokavalioni erittäin puhtaaksi. Raejuustoa, parsakaalia, kananmunaa... Onnekseni minulla on erinomainen, mutta ällistyttävän yksinkertainen makuaisti ja rehellisesti sanottuna minä PIDÄN edellämainituista ruoista ihan sellaisenaan. 

Seuraavaksi siis vedetään ruokavalio sinne 99 prosenttiin ja katsotaan, mitä tapahtuu. Luultavasti saan hirvittävän päänsäryn ja kärsin unettomuudesta ensimmäisen viikon. Vähintäänkin. Kestääkö naisen kantti? En uskalla luvata.

Ei nyt ihan mene niin kuin piti tämä minun blogin päivitykseni. Ärsyttää ja turhauttaa taas melkeinpä kaikki.

Erityisesti Teletapit. En varmasti ole ainoa, jonka hermot nuo edellisen vuosituhannen lopun TV-sankarit repivät riekaleiksi. Meillä kotona niitä ei ole katseltu koskaan, koska en vain kestä. Lastenhoitohommista ovat sitten tuttuakin tutumpi show. Terveisiä vaan sille suomenruotsalaiselle pojalle, jonka kanssa piti ensimmäiseksi aamulla katsoa ensin ruotsinkieliset Teletapit ja sama heti perään suomeksi. 

Teletappien juju on tietenkin toisto. Pienet lapset rakastavat toistoa ja yllätyksellistä ennalta-arvattavuutta. Uudestaan! soi korvissa, kun vain ajatteleekin värikästä nelikkoa. 

Uudestaan! soi korvissa myös, kun ajattelen meidän flunssan potemista. Kohta tässä alkaa olla kuukauden päivät täynnä tätä yhtä ja samaa nenän valumista, köhimistä, kuumeen nousuja ja laskuja... Tai oletettavasti tautikanta on hieman eroava ja siksi ne molemmat iskivät meille. Yleensähän jo sairastettuun flunssaan saa vastustuskyvyn, mutta näitä maanvaivoja kun liikkuu samaan aikaan useampia...

Tein tänään viikon ensimmäisen lenkin. Maanantain ja tiistain vain kärvistelin kotona ja yritin saada taudin selkää taittumaan. Sunnuntaina kävin lyhyen ja rauhallisen köpöttelylenkin ja tuntui, että keuhkot ovat liekeissä ja jokaikistä lihasta kropassa särkee. Joten kaksi täydellistä lepopäivää tulivat tarpeeseen.

Täydellistä lepoa? Eihän se tietenkään ihan niinkään mennyt, mutta urheilla en edes yrittänyt. 

Nyt totisesti toivon, että taudit olisivat tältä erää takana päin ja pääsisin ihan aikuisten oikeasti koettelemaan, miten päivittäinen lenkkeily saadaan sopimaan meidän aikatauluihin. 

Mutta että helppoja nämä elämänmuutokset. Jos ei mikään muu jarruta niin eiköhän sitä sitten kuukausi mene flunssan kourissa - joko hoitajana tai potilaana. 

Nyt on kaksi päivää palattu ruotuun sairastelun jälkeen. Yksi kipeä lapsi meillä kotona edelleen on, mutta onneksi jo sen verran suurta kaliiperia, että voi jättää nukkumaan sohvalle kera juoman, kun käy kävelemässä.

Lupasin kertoa, toteutuuko maanantainen suunnitelma sellaisenaan kuin sen suunnittelin vai tuleeko eteen muuttujia. Arvaatteko? No tulihan sellainen muuttuja, tottakai.

Aamulla kävelin suunnitellusti, iltapäivällä kävelin suunnitellusti... Mutta kun poika oli harrastamassa, minun aikani kului kirpputoripöytääni järjestellen. Tai ehkä enemmän jäin suustani kiinni...

Mutta yhtäkaikki, kävelin 12km maanantain aikana. Ja ehkä puolitoista sitten vielä sen tunnin aikana, kun olin suunnitellut käyttää koko tunnin reippaaseen lenkkeilyyn. Mutta sitä en mitannut enkä ole aivan varma, paljonko matkaa lopulta kertyi. 

Alkuun olin hyvinkin pettynyt, kun melkein koko tunti tuli kulutettua niin sanotusti tyhjänpäiväisiä joristen, mutta loppujen lopuksi minä tapaan niin vähän ihmisiä päiväni aikana, ettei pieni tovi sosiaalisuutta ole lainkaan pahitteeksi. Eikä se 12km viikon tauon jälkeen ole mitenkään huonosti. Ei, vaikka kävelinkin sen kahdessa erässä!

Tänään kävelin saman setin, yhteensä siis 12km. Eikä tänään ole rahkeita muuhun, ilta kuluu lapsen vanhempainillassa istuen. Harkitsin käveleväni matkan, mutta luultavasti vanhempainilta päättyy niin myöhään, että pitäisi vauva saada jo nukkumaan sänkyyn, ettei koko yön rytmit mene aivan sekaisin. 

En tiedä muiden vauvoista, mutta meidän neiti ei ainakaan ole sitä kaikkein joustavinta sorttia, jonka kanssa ilta voi silloin tällöin vähän venyä, Ei voi. Tai voi tietysti, mutta sen hintana on levoton yö ja huono seuraava päivä, Joten näillä mennään.

Niskasta kiinni ja menoksi. Siis aika ryhdistäytyä taasen ja jatkaa siitä, mihin ennen sairastelua jäin. Kirjaan nyt vain nopean suunnitelman tälle päivälle, jotta voin sitten illalla verrata sitä toteutuneeseen versioon.

Aamulenkki alkaa noin varttia yli yhdeksän ja käsittää keskimmäisen lapsen saattamisen koululle. Yhteensä matkaa kertyy kuutisen kilometria. Toinen lenkki on samanpituinen ja sama reittikin olisi tarkoitus kävellä, kun käyn hakemassa samaisen pojan koululta kahden aikoihin.

Neljäksi vien yhden pojan harrastukseen autolla ja minulla on taas tunti aikaa käydä lenkillä. 

Yhdelle päivälle tulisi siis kolme lenkkiä, joista kaksi on lähinnä hyötyliikuntaa. Nyt ei muuta kuin ottamaan selvää, onnistuuko päivän suunnitelma ja jos ei niin mikä tuli tielle. 

Ensin alkoi niiskuttaa keskimmäinen lapsi. Heti tämän jälkeen nuorimmainen sai flunssataudin. Ja tehän tiedätte, millaista se on, kun vauva sairastaa, eikö vain? Se tarkoittaa ympärivuorokautista kantamista, hyssyttelyä, nenästä rään imemistä, syöttämistä, juottamista, nestetasapainon jatkuvaa tarkkailua. Ja huolta, huolta ja huolta. Tällä kertaa vauvan sairastaminen tarkoitti kuuden vuorokauden jaksoa, jonka aikana äiti - eli minä - nukuin vain puolen tunnin - tunnin pätkiä, vuorokaudessa unen määrä jäi alta viiteen tuntiin.

En väitä, että olisin noilla silmillä hinkunut lenkille noin muutenkaan, mutta lopulta olimme kaikki neljä kipeitä, minä ja lapset. Miehelläni on ärsyttävän moitteeton vastustuskyky eikä häneen tartu juuri koskaan juuri mikään. Hän sairastaa noin kerran kahdessa vuodessa, mutta sitten hän kyllä onkin todella kipeä.

Näin meillä siis mentiin koko nyt loppunsa kokeva viikko. Sairastaen. Piti keskimmäisen synttärijuhlatkin siirtää toistaiseksi määrittelemättömään ajankohtaan, kun ei tautitupaan ketään halua kutsua eikä minusta ollut ennen eilistä edes hienoisesti siivoskelemaan. 

Kuinka moni tietää, miltä näyttää lapsiperheen kämppä, kun siellä on viikon verran eletty alta kaikkien rimojen ja lähinnä vain sotkettu? Kuinka moni myöntää joskus eläneensä itse kuvatulla tavalla? 

Kun minä sairastan, menen juuri siitä, mistä aita on matalin. Ruokin lapset viidesti päivässä, pesen pyykkiä sen verran, että jokaiselle päivälle on puhdasta ylle ja siivoan juuri niin vähän, että täällä pystyy ihmiset vielä elämään (eivätkä pöpöt jää kiertämään). Taudin lopulta hellittäessä on kyllä aikaa siivota ja tehdä se, mitä ei sairaana jaksanut. 

Lupaan ja vannon, etteivät kotityöt katoa itsestään - ne jaksavat odottaa tekijäänsä!

En ole erityisemmin herkutellut nyt sairastelun aikana, mutta tiedän kyllä syöneeni paljon huonommin kuin normaalisti. Lettuja tuli kyllä paistettua yhtenä iltana ja eräänä yönä söin suklaapatukan puhtaasti makeanhimosta. Eilen appivanhemmat toivat markkinoilta kasan herkkuja ja niitäkin olen surutta syönyt. Huomenna on sitten hyvä jatkaa siitä, mihin ennen tautia jäi.

Huomenna aamu alkaa vaa'alle kiipeämisellä, Katsotaan, kuinka monta kiloa tässä hetkessä tuli lisää.

Podenko huonoa omaatuntoa menneestä viikosta? En. Tämä oli taas näitä tilanteita, joissa annan paljon enemmän arvoa sille, että jaksan suoriutua päivän välttämättömistä toiminnoista kuin sille, kuinka monta kilokaloria sitä suuhunsa tulikaan änkeneeksi.